Kasvatustiedefoorumi

Nostan tässä keskustelupuheenvuorossa muutamia huomioita liittyen siihen, miksi lapsen kokemuksen kohtaaminen, sen äärelle pysähtyminen, voi olla aikuiselle vaikeaa. Lopuksi pohdin, miten kohtaamisen hetkien vaalimista voisi mahdollistaa. Kirjoitus on syntynyt Kasvatustiedefoorumilla 13.2.2026 pitämäni alustuksen ja siitä virinneen keskustelun tuotoksena.

Lapsen ja aikuisen välinen suhde

Lapsen ja aikuisen välinen suhde on lähtökohdiltaan jännitteinen. Aikuisella on suhteessa perusteltu valta-asema, mutta yhtälailla lapsi on kykenevä haastamaan tätä valtaa esimerkiksi vastustamalla aikuisen hänelle asettamia rajoja. Tähän jännitteisyyteen suhtaudutaan eri tavoin, jolloin myös luonnehdinnat aikuisen ja lapsen suhteesta näyttävät seilaavaan jonkinlaisella jatkumolla autoritaarisesta lapsikeskeiseen. Mitä kovemmat ja epävarmemmat ajat, sen enemmän kaivataan kuria ja järjestystä: aikuinen määrää ja lapsi tottelee. Toisaalta halutaan ymmärtää lapsen käytöksen syitä. Tämä on tarpeellista ja tervettä, mutta myös välillä uuvuttavan turhauttavaa.

Aikuisen paikka ”suhtautumisen janalla” riippuu myös vastauksesta kysymykseen, millainen lapsi on. Lapsuuden ja nuoruuden tutkijat ovat jo vuosikymmeniä haastaneet ikivanhaa ”humanistista käsitystä” lapsesta jonain ”ei vielä valmiina, kypsymättömänä ihmisenä” (Petäjäniemi ym., 2025) eli määriteltynä ensisijaisesti suhteessa aikuiseen. Silti käsitys lapsesta kasvavana ja kehittyvänä, aikuisen ohjausta tarvitsevana, elää vahvana edelleen niin kansallisesti kuin globaalisti (Siippainen ym., 2022). Tällaisessa näkemyksessä ihmisyys on binäärinen käsite, jossa epäkypsä lapsi on lähtökohta ja kypsä aikuisuus päämäärä, sen sijaan että olisimme kaikki keskeneräisiä.

Lapsen kokemuksen äärelle pysähtyminen voi olla vaikeaa, koska aikuisen ja lapsen suhde on edelleen vähintäänkin ristiriitainen: 2020-luvulla lapset tunnustetaan, usein ainakin asiakirjoissa, aktiivisiksi toimijoiksi, mutta silti ”monissa tilanteissa lasten odotetaan pysyvän vallitsevan sukupolvijärjestyksen mukaisessa  asemassa, jossa tiettyjen asioiden suhteen aikuinen on edelleen se, joka tietää ja osaa parhaiten” (Siippainen ym., 2022, s. 76).

Ideaali kommunikaatioprosessi

Lapsen kokemuksen kohtaamiseen vaikuttaa myös ajatuksemme ihmisten välisestä kommunikaatiosta yleisesti. Gert Biesta (2012) esittää, että kommunikaatioprosessia on tavallisesti selitetty joko lähettäjä-vastaanottaja -mallilla tai niin sanotun pragmaattisen kommunikaatioteorian näkökulmasta. Ensimmäisessä mallissa kommunikaatio nähdään logistisin termein tiedonpalojen siirtämisenä turvallisesti lähettäjältä vastaanottajalle ja toisessa puolestaan käytännölisen luomisen ja transformaation prosessina, jossa jotakin tehdään kirjaimellisesti yhteiseksi (Biesta, 2012, s. 3). Vaikka pragmaattinen kommunikaatioteoria tunnustaakin kuilun vuorovaikutuksen osapuolten välillä, molemmat näkemykset kuvastavat ideaalia kommunikaatiota. Tällöin avoimeksi jää, mitä tapahtuu, kun viestin kulkemisessa on jokin este tai transformaatiota ei tapahdu, yhteistä jaettavaa ei pystytä luomaan.

Kommunikaation ideaalia vasten kaikki, mikä estää viestin perille menemistä tai jaetun luomista on haitallinen häiriö. Erityisesti aikuisen ja lapsen välisessä suhteessa häiriöitä väistämättä on, sillä lapsuus itsessään vastustaa kaikkea kehitystä ja lapsi voi käyttää vastavaltaa aikuisen asettamia tavoitteita kohtaan (Ojakangas, 1997; Tomperi ym. 2005).  Lapsen kokemuksen kohtaaminen on tällöin vaikeaa, sillä lapsen vastustaessa aikuisen ohjeita (tai käskyjä), aikuinen helposti ajattelee olevansa oikeassa ja lapsi sen sijaan hankala, kun ”sana ei mene perille”.

Lapsen etu

Viimeiseksi nostan huomioitavaksi lapsen edun käsitteen, joka on monin tavoin ongelmallinen. Rakenteiden tasolla voidaan – ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen nojalla on velvoitettua – mitata esimerkiksi tiettyjen päätösten vaikutusta lasten hyvinvointiin (ks. lisää esim. Niikko, 2026). Lapsen edun toteutuminen on tärkeä mittari oikeudenmukaisemman yhteiskunnan tavoittelussa, jossa he, joilla ei ole itse valtaa päättää asioista, tulevat huomioiduksi. Vaikka lapsen edun määrittely perustuu YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa nimettyihin oikeuksiin, sen konkreetti sisältö määritellään tapauskohtaisesti (Iivonen, 2016) ja on siten lopulta aina aikuisten vallankäytön alainen.

Erityisesti suhteiden tasolla ”lapsen etu” voi olla vain yksi aikuisen hyväksikäytön muoto: aikuinen kasvattaa lasta sellaiseksi, mitä kulloinkin tarvitsee ja perustelee tätä löysästi ”lapsen parhaalla”. Vanhat sanonnat puhuvat puolestaan: ”se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” tai ”se joka kuritta kasvaa, kunniatta kuolee”. Toisaalta niin keskustelutelupalstoilla kuin kirjallisuudessakin (esim. Tahkokallio & Uski, 2024) nykyaikuisia on osin aiheestakin kritisoitu kyvyttömyydestä ja jopa haluttomuudesta kantaa kasvatusvastuuta, mikä edellyttää myös ikävien tunteiden kannattelua. Onko niin, että tänä aikana tarvitsemme tunnetaiturilapsia? Tarvitsemmeko lapsia, jotka oppivat säätelemään itseään ja tunteitaan, koska me (työ)elämän uuvuttamat aikuiset emme jaksa tai aina osaakaaan vastaanottaa kiukuttelua ja vastaanhangoittelua?

Lapsen etu voi siis kääntyä myös laajemmin rakenteiden tasolla irvikuvakseen. Tällöin voidaan puhua lapsen vihaamisesta eli misopediasta, joka on “sosiaalisesti, kollektiivisesti ja rakenteellisesti tuotettu systeemi” (Petäjäniemi ym., 2025). Aikuiset sanovat tekevänsä asioita lasten parhaaksi, mutta todellisuudessa ovat kyvyttömiä kuulemaan toimiensa seurauksia, koska misopedia on niin normalisoitua, ettei se edes ”tunnu vihalta”. Siksi sen tunnistaminen ja vastustaminen on vaikeaa (Petäjäniemi ym, 2025).

Aikuisten pitäisikin suhtautua vähintäänkin aika ajoin epäillen siihen, että he tietävät miten lasten kanssa toimitaan oikein ja mikä on lapsen ”todellinen” kokemus. Lapsi voi olla suhteessa aikuiseen haavoittuvassa asemassa, mutta avuton hän ei ole. Päinvastoin: mikään ”ulkoinen malli ei voi kertoa kasvattajalle paremmin kuin lapsi itse, kuinka toimia lapsen kanssa oikein” (Lanas & Kiilakoski, 2022, s. 18). Tämä ei tarkoita, etteikö aikuinen kantaisi vastuuta –  ja opettaisi lasta iänmukaisesti kantamaan sitä hiljalleen itse – vaan sitä, että kohtaamisen hetkien vaaliminen, toista kohti kurkottamisen teot, ovat olennaisempia. 

Miten vaalia kohtaamisen hetkiä?

Jan Varpanen (2025) lähestyy väitöskirjassaan aikuisen ja lapsen suhdetta kauniisti vieraanvaraisuuden käsitteellä. Vieraanvaraisuus tarkoittaa paitsi hyvään elämään opastamista, myös ennen kaikkea “uuteen tulokkaaseen” tutustumista ja arkisten kanssaolemisen käytäntöjen, kuten keskustelun tai leikin kautta suhteen rakentamista tervehtien lapsen tapaa olla maailmassa (Varpanen, 2025). Aikuinen ei siis ole kaikkitietävä, vaan vieraanvarainen kanssaihmettelijä. Vaikka aikuisen kasvatusvastuu on kiistaton lähtökohta ja lapsen ja aikuisen suhde tästä syystä asymmetrinen, voidaan kuitenkin kohdatessa lähestyä toista ihmisenä tasavertaisena.

Yhteyden luominen ei tarkoita erojen sulautumista tai täydellistä harmoniaa, toisen “ymmärtämistä”, vaan nurinkurisesti etäisyyttä. Biestan (2012) käyttämä termi ”being addressed” on aikuiselle käyttökelpoinen, kun hän haluaa vaalia kykyään kohdata lapsen kokemus. Siinä missä lapsen kokemuksen kuunteleminen tai tunnustaminen ovat aikuisen hyväntahtoisuudesta riippuvia ”(yhteen)liittymisen eleitä”, ”being addressed” toimii ikään kuin päinvastaiseen suuntaan: “tehtäväni ei ole tunnistaa toista, vaan pikemminkin tunnistaa, että toinen puhuttelee minua. (—) Se, että ‘minua puhutellaan’ (being addressed), kurkottaa ‘ulospäin’ itseäni kohti (—) ja luo siten tavallaan kuilun tai etäisyyden sen sijaan, että se loisi yhteyden. “ (Biesta, 2012, s. 6, 10).

Nähdäkseni vihan tunteilla on tästä näkökulmasta keskeinen tehtävä. Vihan ymmärtäminen suhteeseen olennaisesti kuuluvina häiriöinä – tai meluna, kohinana, parasiittina, kuten Michel Serres (2007) tätä välittäjää metaforisesti kutsuu – avaa tätä tarpeellista etäisyyttä, tai oikeastaan ON tämä tarpeellinen etäisyys. Jos vihan tunteiden äärelle pysähdytään uteliaasti ja niiden sallitaan olla muutakin kuin tuhoavaa häiriötä, tilalle voi syntyä jotain uutta. Ehkä ymmärrystä.

Kirjoittaja: Anni Piironen

LÄHTEET

Biesta, G. (2012). No Education Without Hesitation. Exploring the Limits of Educational Relations. Philosophy of Education, 68, 1–13. 

Lanas, M. & Kiilakoski, T. (2022). Mirka heittää kirjansa lätäkköön. Teoksessa M. Lanas & T. Kiilakoski (toim.) Häiriö. Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa. Vastapaino, s. 7–30. 

Ojakangas, M. (1997). Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen. Tutkijaliitto.

Petäjäniemi, M., Lanas, M., Keränen, V., Alamikkelä, K., Kauhanen, I., Väisänen, A. M., & Juntunen, E. (2025). ‘In the best interest of the child’: misopedy in education. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 1–13.

Siippainen, A.-M., Alasuutari, M. & Millei, Z. (2022). Ongelmalapsi vai ei – kas, siinä kysymys: lasta koskevat tulkinnat varhaiskasvatuksessa. Teoksessa M. Lanas & T. Kiilakoski (toim.) Häiriö. Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa. Vastapaino, s. 57–80. 

Serres, M., Schehr, L. R., & Wolfe, C. (2007). The parasite (1st University of Minnesota Press ed.). University of Minnesota Press.

Tahkokallio, K. & Uski, A. 2024. Kuka kasvattaisi lapsesi? Minerva Kustannus. 

Tomperi, T., Vuorikoski, M. & Kiilakoski, T. (2005). Kenen kasvatus? Teoksessa T. Kiilakoski, T. Tomperi & M. Vuorikoski (toim.). Kenen kasvastus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus. Vastapaino, s. 7–28.

Varpanen, J. (2025). A place regained: Re-imaging education with immanence. Tampere University.

KUVAT JA VERKKOLÄHTEET:

Iivonen, E. (2016). Mikä on lapsen etu? – Mannerheimin Lastensuojeluliittohaettu 30.3.2026 ‘

Niikko, S. M. (2026) Lapsiasiavaltuutettu esittää, että lapsen edun huomioiminen lisätään perustuslakiin | Uutisia lyhyesti | Yle, haettu 30.3.2026

Kuva1. Lapsi 1. Vittu saatana.

Kuva 2. Lapsi 2. Vaiennettu lapsi.