Kasvatustiedefoorumi

Haastan vallitsevan oletuksen laissa, jonka mukaan lapset eivät ole valmiita tai kykeneviä toimimaan vastuullisina kansalaisina. [..] Osoitan vakuuttavia todisteita siitä, että lapset ovat kykeneviä osallistumaan kaikkein tärkeimmissä deliberatiivisissa toiminnoissa. Tällöin lapset saavat mahdollisuuden antaa panoksensa haastaviin ongelmiin, joita heidän yhteisönsä kohtaavat. (Morse, 2008, s. 24)

Mika Morsen puhutteleva lainaus toimii tekstini alustuksena, sillä Morsen lailla ajattelen, että lapset ja nuoret ovat täysin kykeneviä ja valmiita osallistumaan demokraattisesti. Mika Morse ei ole tokikaan ajatustensa kanssa yksin. Yhtä lailla esimerkiksi John Wall (2012) toteaa, etteivät nykykäsityksemme demokratiasta sisällytä lapsia, vaikka syytä olisi. Morsea ja Wallia seuraten väitän, että demokratiaa tulisi lähestyä nykyistä painokkaammin inkluusion ja moninaisuuden arvostamisen pohjalta. Tarkastelen inkluusiota ja moninaisuutta tekstissäni käsittelemällä lapsia ja nuoria demokraattisina toimijoina. 

Inkluusio ja moninaisuus demokratiassa 

Zygmunt Bauman (2002) toteaa kirjassaan Notkea moderni, kuinka vaikeaa moninaisten ihmisten keskinäisen erilaisuuden sietämisen saatikka arvostamisen opettelu on individualismia korostavassa massakulttuurissa kasvaneelle ihmiselle. Stuart Hall (2017) niinikään väittää, että juuri mikään ei ole länsimaalaisille, valkoihoisille ihmisille niin vaikeaa kuin erilaisuuden myöntäminen ja hyväksyminen (ks. myös Tervonen, 2014). Mitä nämä väitteet moninaisuudesta ja sen mukanaan tuomasta erilaisuudesta sitten tarkoittavat demokraattisille yhteiskunnille? 

Ensinnäkin sitä, että on lähtökohtaisesti absurdia, että suurimmalle osalle meistä ei näytä aiheuttavan minkäänlaisia ongelmia samaan aikaan puhua demokraattisesta yhteiskunnasta sekä stigmatisoida ja sulkea ulos tiettyjä ihmisryhmiä. Tämä on absurdia siksi, että demokraattinen yhteisö ilmentää ideaalista yhteisöä, johon kaikki kuuluvat ainutlaatuisina yksilöinä, ja jossa kaikilla on vaikutusvaltaa. Useimmiten halumme sulkea pois tietyt ihmisryhmät kohdistuvat jotenkin ‘poikkeaviksi’ tai kehityksessä ‘täysivaltaisuutta vailla’ oleviin (ks. Männistö & Moate, 2023). Tällaisia ihmisryhmiä ovat vaikkapa ei-kansalaiset (ks. Bauman, 1993), työttömät, tietyn sukupuolen tai seksuaalisen suuntauksen edustajat, lapset ja nuoret sekä vammaiset (ks. esim. Hall, 2017). Samaan kategoriaan asettuu elitistinen demokratiakäsitys, jossa demokratian alennustilaan tarjotaan vastaukseksi ‘tavan ihmisen’ kyvyttömyyttä ymmärtää politiikkaa ja valita itselleen sopivia edustajia (Bachrach, 2017). Elitistiseen demokratiakäsitykseen kuuluu olennaisesti suoran osallistumisen pelko ja halveksunta (Graeber, 2025). 

Edellisistä huomioista inspiroituneena keskityn tässä tekstissä pariin mielestäni keskeiseen ilmiöön liittyen lasten ja nuorten mahdollisuuksiin olla osallisina ja toimia demokratioissa. Kuten Morselta otettu lainaus osoittaa, haluan korostaa lasten ja nuorten osallistumismahdollisuuksien ja toimijuuden tukemisen itseisarvoa demokratioiden elinvoimaisuuden kannalta. Koska yhdessä tekstissä en pysty tarkastelemaan lukuisia erilaisia näkemyksiä ja perspektiivejä, keskityn tekstissäni siihen, että lapset ja nuoret koetaan aikuisten puolelta joko fundamentaalisesti outoina tai liiaksi samanlaisina (ns. tulevina aikuisina). Kumpikaan näistä lähtökohdista ei ole mielestäni hedelmällinen. 

Samuus ja normit sekä vasta-alkajuus ja erilaisuus

Kykyä sietää eroja ja erilaisuutta, jopa nauttia ja hyötyä niistä, ei opi harjoittelematta eikä käden käänteessä. Se on taito, joka muiden taitojen tavoin vaatii opiskelua ja harjoittelua. [..] Mitä kiihkeämpiä ovat halu yhdenmukaisuuteen ja yritykset erojen ja erilaisuuden poistamiseksi, sitä vaikeampi on tuntea oloaan kotoisaksi muukalaisten edessä, sitä uhkaavammalta erilaisuus vaikuttaa ja sitä syvempää ja intensiivisempää on sen ruokkima pelko. (Bauman, 2002, s. 130)

Jos aikuiset suhtautuvat lapsiin kummallisina ja oudoksuttavina olentoina, he jättävät huomiotta sen, että kaikki ihmiset ovat aluksi vasta-alkajia (ks. Arendt, 2017). Itse asiassa suurin osa meistä on vasta-alkaja lukuisia kertoja elämässään, vaikkapa saadessamme lapsia tai aloittaessamme uuden työn/harrastuksen. Lapsuuteen kuuluu toisin sanoen olennaisesti se, että vastasyntyneet ihmisolennot tarkkailevat, ymmärtävät ja kokevat maailmaa ilman, että he ovat vielä ehdollistuneet vahvasti menneiden ja nykyisten sukupolvien käsityksiin ja merkityksenantoihin. En kuitenkaan väitä, että lapset ovat täydellisen irti menneiden ja nykyisten sukupolvien merkityksenannoista, ovathan he jo biologisesti tietynlaisissa kasvuolosuhteissa eläneiden ihmisten geneettisen poolin yhdistelmä. Samoin lapset saavat jatkuvasti vaikutteita ja kasvatusta ympäristöltään. Tästä huolimatta jokainen meistä tietää, että lapset tarkkailevat ihmisyyttä ja maailmaa kaikkine niiden puolineen vapaammin ja uteliaammin kuin aikuiset. Tämä on helpointa havaita lasten kysyessä aikuisilta kysymyksiä, joita nykymaailman menoon tottunut pitää helposti itsestäänselvyyksinä. 

Mutta tässä kohtaa alkavat usein ongelmat, sillä liian moni meistä aikuisista ei kestä lapsen uteliaisuutta ja monella tapaa erilaista tai jopa oudoksuttavaa suhtautumista elämään ja maailmaan. Sen sijaan, että lasten vasta-alkajuutta elämässä pidettäisiin hienona asiana, jolla voisi olla ihmisten kulttuuria ja demokratiaa elävöittävä, virkistävä ja monimuotoistava vaikutus, lapset halutaan alistaa normien ja valtakulttuurin alle mahdollisimman nopeasti. Tällaisesta jopa kehutaan: esimerkiksi silloin, kun lapsi käyttäytyy kunnolla ja on ‘helppo kasvattaa’. Kim-Pong Tam ja Sau-Lai Lee (2010) havaitsivat tutkimuksessaan, että vanhemmilla onkin taipumus sosialisoida lapsiansa sekä kohti perheen arvoja että sellaisia arvoja, joiden vanhemmat arvioivat olevan yhteiskunnassa normatiivisesti arvostettuja. 

Väitän, että tällainen suhtautumistapa on seurausta ajatuksesta, jossa lapsia kohdellaan kuin tulevia aikuisia sen sijaan, että lapsuus ymmärrettäisiin ainutlaatuisena, aikuisuudesta poikkeavana ihmisenä olemisen ja toimimisen tilana. Saattaa toisin sanoen olla niin, että vaikka varsinkin vanhemmat arvostaisivat sinänsä lastensa uteliaisuutta ja erilaisuutta, he ajattelevat, että laajempi yhteiskunta saattaa suhtautua lasten virkeään vapauteen epäilevästi tai jopa torjuvasti. Niinpä paradoksaalisena seurauksena lasten radikaali vapaus nyhdetään pois kodin ja koulun piirissä, jotta he eivät tulisi syrjityksi. Kasvattajien ‘hyväntahtoisuudesta’ johtuen suurin osa lapsista joutuu jo varhaisessa iässä luopumaan vasta-alkajuudestaan ja sen mahdollistamasta yhteiskuntien uudistamispotentiaalista ja mukatumaan olemassa olevaan. 

Lasten erilaisuuteen ja poikkeavuuteen suhteessa aikuisuuteen liittyy usein myös aikuisten kyvyttömyys ymmärtää lasten erilaista perspektiiviä ja sen mukanaan tuomaa aikuisista poikkeavaa lasten kokemusmaailmaa. Yhtenä kurkistusikkunana lasten erilaiseen kokemusmaailmaan tarjoavat tunteet. Vihan tunteita pedagogisessa suhteessa tutkiva kollegani Anni Piironen on huomioinut väitöskirjatutkimuksensa aikana (ks. lisää Yle, 2023), kuinka opettajat käyttävät viha-sanan sijaan mielummin pehmeämpiä sanoja, kuten ‘suuttumus’ tai ‘ärtymys’ kuvaamaan tunteitaan tilanteissa, joissa viha on ollut tavalla tai toisella läsnä. Kuitenkin kysyttäessä lapsilta näistä tilanteista, nousee viha usein selkeämmin käsitteenä esille. Mistä tässä voisi olla kyse? Käsittelemme tätä tematiikkaa Piirosen kanssa tutkimusartikkelissamme, jonka keskiössä ovat oppilaiden kokemukset opettajien vihan tunteista (Piironen & Männistö, 2025). 

Lasten ja aikuisten kokemusten erilaisuus näkyi tarkastelemassamme aineistossa myös esimerkiksi silloin, kun lapset rikkoivat ääneenlausumattomia normeja. Tällaisesta tilanteesta toimii esimerkkinä lapsi, joka oli mielestään toiminut fiksusti ja oma-aloitteisesti menemällä luokkaan suoraan välitunnilta. Sen sijaan, että lapsi olisit saanut toiminnastaan kehuja, hän saakin niskaansa opettajan vihaa, koska opettaja kokee auktoriteettinsa tulleen uhatuksi. Nämä molemmat seikat – lasten aikuisista eriävä tunteiden kokeminen ja tulkinta sekä eroavat käsitykset suotavasta toiminnasta – ovat hedelmällistä maaperää sekä kasvulle että yhteisymmärryksen ja luottamuksen vahvenemiselle ja laajemmin demokraattisen, erilaisuutta arvostavan yhteiskunnan kehitykselle. Mutta yhtä lailla opettaja ja muut aikuiset voivat käyttää valta-asemaansa väärin ja kieltää lasten kokemusten erilaisuuden sekä sammuttaa normista poikkeavat ajattelu- ja toimintatavat. Tällöin yhteiskunnan ja demokratian kehitys jämähtää.

Demokratia uudistuu ja pysyy vireänä moninaisuuden ja tuoreiden perspektiivien ansiosta

Lasten kokonaisvaltainen ja ainutlaatuinen osallistuminen ja toimiminen yhteisöissä kohtaavat siis monenlaisia haasteita. Tässä kohtaa palaan vielä tekstini aloittamiin Morsen sanoihin ja pohdin, mitä voisi seurata, jos lasten ja nuorten annettaisiinkin osallistua täysivaltaisesti. 

Kuten Morse toteaa, tavoitteena ei ole siirtää päätösvaltaa ja vastuuta lasten ja nuorten käsiin, vaan ottaa heidät mukaan nykyistä laajemmin yhteisön toimintaan ja päätöksentekoon. Väitän, että lasten ja nuorten mukaanottaminen mahdollistaisi monien ilmiöiden, traditioiden ja toimintamallien tarkastelun uusin tai ainakin monelta osin tuorein tavoin. Olen aiemmin väittänyt, että demokratian elinvoiman säilyttäminen vaatii yhteisöiltä kykyä dynaamisuuteen – siihen, että ihmiset kykenevät vastaamaan omaan ja toistensa erilaisuuteen ja jatkuvaan muuttuvuuteen (ks. Männistö, 2020). 

Tällaisen tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan ole mahdollista yhteisöissä, joissa epäillään ja pelätään lasten ja nuorten toimintakyvykkyyttä. Gert Biesta (2013) kutsuu epäilevää asennetta, joka kohdistuu ei-täysivaltaisiksi miellettyjä kohtaan, developmentalismiksi (eng. developmentalism). Developmentalismissa lapsen, nuoren tai oikeastaan kenen tahansa, pitää kyetä todistamaan riittävä kehitystasonsa, ennen kuin hän saa osallistua täysivaltaisesti. Mutta, kuten Biesta (2013) erinomaisesti selventää, ajatus on ristiriitainen. Miten yksilöt voisivat kehittyä osallistumis- ja vaikuttamistaidoissaan, jos heidän kykyään osallistua ja toimia täysivaltaisesti lähtökohtaisesti epäillään ja tämän seurauksena estetään? 

Lisäksi, jos ihmiset eivät saa osallistua yhteisöissään, he eivät myöskään voi kokea olevansa täysimittaisia yhteisöjensä jäseniä (ks. esim. Kouluterveyskysely, 2025). Tämä taas rampauttaa ihmisten kuuluvuuden kokemusta ja demokratian elinvoimaisuutta ja uudistumiskykyä. 

Developmentalistinen asenne osallistumista ja vaikuttamista kohtaan on mielestäni yksioikoisesti purettava. Lapsille pitää antaa mahdollisuus osallistua täysivaltaisesti ja ainutlaatuisesti. Ei aikuisten ehdoilla, vaan lasten näköisesti. Kun aikuiset antavat lapsille täydet valtuudet osallistua, he saavat huomata, kuinka mahtaviin asioihin lapset pystyvät. Tällöin aikuiset voivat myös havaita kuinka paljon lapsilla on annettavaa yhteisöissään ja miten aikuisten ajatus- ja toimintamallit alkavat kuin itsestään muuttua heidän saadessaan vaikutteita ja virikkeitä lapsilta (ks. esim. Freire, 2013). Juuri tässä on mielestäni lasten ja nuorten osallistumismahdollisuuksien tukemisen suurin potentiaali nykydemokratioiden osalta. Kun lasten ja nuorten yhteiskunnan juurtuneista malleista poikkeavia tapoja havainnoida, kokea ja toimia arvostetaan, ihmisyhteisöjen vakiintuneet toimintamallit tuulettuvat ja voivat muuttua radikaalisti paremmiksi. Väitänkin, että ongelmana eivät ole lapset. Suurimmalla osalla meistä aikuisista ei ole riittävää määrää avoimuutta, uteliaisuutta, vastaanottavaisuutta ja muutoskyvykkyyttä, jotta hahmottelemani tapa ottaa lapset ja nuoret laajemmin mukaan demokratioihin mahdollistuisi.  

Lopuksi

Tekstissäni esille tuomissani seikoissa on kyse laajasti yhteiskunnallisista ja kulttuurisista tekijöistä. Näiden tekijöiden pohjalta päädyn monien muiden tutkijoiden ja teoreetikoiden tavoin väittämään, että emme elä syvässä ja laajassa mielessä demokraattisessa yhteiskunnassa riippumatta siitä, mitä virallisissa asiakirjoissa lukee (ks. esim. Gretschel ym., 2023). Kuten tekstini alussa totesin, demokraattinen yhteisö on ideaalinen yhteisö, jossa kaikilla on mahdollisuus osallistua ainutlaatuisina yksilöinä. Niin kauan kuin käsityksemme estävät lasten ja nuorten sekä lukuisten muiden ihmisten osallistumisen yhteiskunnan toimintaan ja kehitykseen, on meillä vielä paljon tekemistä jäljellä, ennen kuin voimme väittää todellisuudessa elävämme demokratiassa. Tätä varten meidän on purettava nykyisiä käsityksiämme, jotka estävät inklusiivisen, demokraattisemman maailman rakentamista, jossa moninaisuus saa kukoistaa. 

Kirjoittaja: Perttu Männistö

Teksti on saanut innoituksensa vuosia jatkuneesta tieteellisestä yhteistyöstä Anni Piirosen kanssa. Lisäksi Anni luki ja kommentoi artikkelia sekä antoi konkreettisia ideoita lasten ja nuorten mukaan ottamiseen. Kiitos!

Nostan muutamia konkreettisia esimerkkejä lasten ja nuorten osallistumisen ja toimijuuden tukemisesta:
→ Verso: vertaissovittelumenetelmä, jossa lapset ratkovat ristiriitatilanteita ensin keskenään koulutettujen vertaissovittelija-oppilaiden kanssa ja jos tilanteet eivät ratkea, pyytävät aikuisia mukaan. Katso Siilinjärven esimerkki täältä.
→ Lapsiparlamentti: Siilinjärvellä lapsiparlamentti on toiminut viime vuosina niin, että jokaisen koulun oppilaskunnasta on edustus. Kaikki oppilaat ovat saaneet miettiä kysymyksiä ja sitten tentata päättäjiä. Tilaisuutta on seurattu luokissa etänä. Päättäjät ovat olleet haltioissaan ja mm. kommentoineet oppineensa nykykoulusta enemmän kuin missä muussa tilaisuudessa aiemmin. Katso Siilinjärven esimerkki täältä.
→ Gutsy go -projekti – Menetelmässä koko yläkoululaisten ikäluokka kehittää ratkaisuja oman kaupunkinsa ongelmiin. Toimiessaan yhdessä muiden hyväksi nuorten oma hyvinvointi vahvistuu.
→ Skididialogi – Skididialogi on Lahdessa kehitetty, Erätauko-keskusteluun pohjautuva, lapsille ja nuorille suunnattu rakentavan keskustelun malli. Skididialogi kokoaa lapset, nuoret ja heidän parissaan toimivat ja asioista päättävät aikuiset tasavertaisina rakentamaan yhteistä ymmärrystä dialogin äärellä.
→ Luokkavaltuusto – Luokkavaltuusto on perusopetuksen opetussuunnitelmaa tukeva toimintamalli, jolla oppilaita voidaan osallistaa kouluyhteisön ja oman luokkansa toimintaan.

Lähteet:

Arendt, H. (2017). Ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino.

Bachrach, P. (toim.) (2017). Political elites in a democracy. Routledge.

Bauman, Z. (1993). Postmodern ethics. Blackwell.

Bauman, Z. (2002). Notkea moderni. Vastapaino.

Biesta, G. (2013). A Beautiful risk of education. Routledge.

Freire, P. (2013). Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino.

Graeber, D. (2025). Perimmäinen salattu totuus maailmasta. Teos.

Gretschel, A., Rautiainen, M., Vanhanen-Nuutinen, L., & Tarvainen, K. (2023). Demokratia-ja ihmisoikeuskasvatus Suomessa. Tilannekuva ja suositukset, 24. 

Hall, S. (2017). Mitä on tekeillä – Esseitä vallasta, uusliberalismista ja monikulttuurisuudesta. Vastapaino.

Morse, M. (2008). Young citizens: A case study of institutionalizing children’s participation in community decision-making. Children’s Legal Rights Journal 24 (3): 23–55.

Männistö, P. (2020). The State of democracy education in Finnish primary school-education. Jyväskylän yliopisto.

Männistö, P., & Moate, J. (2023). A phenomenological research of democracy education in a Finnish primary-school. Scandinavian Journal of Educational Research: 1-14.

Piironen, A. (2023). Ope on nyt vähän vihainen. Haettu 19.9.2023: https://yle.fi/a/74-20045621

Piironen, A., & Männistö, P. (2025). Kun ope ragee : Kuudesluokkalaisten kokemuksia opettajan vihan tunteista pedagogisessa suhteessa. Kasvatus & Aika, 19(3), 73–92. https://doi.org/10.33350/ka.146158 

Tam, K-P., & Lee, S-L. (2010). What values do parents want to socialize in their children? The role of perceived normative values. Journal of Cross-Cultural Psychology 41, (2), 175-181.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos [THL]. (2025). Kouluterveyskysely. Saatavilla 14.8.2026: . (2025). https://raportointi.thl.fi/t/public/views/KTK_public_fi/Etusivu?%3Aembed=y&%3AisGuestRedirectFromVizportal=y

Tervonen, M. (2014). Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta. Teoksessa P. Markkola, H. Snellman , & A-C.Östman (toim.), Kotiseutu ja kansakunta: miten suomalaista historiaa on rakennettu (s. 137–162). Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Wall, J. (2012). Can democracy represent children? Toward a politics of difference. Childhood 19 (1), 86-100.